Huippu-urheilua sivuavassa keskustelussa puhutaan usein menestyvistä urheilulajeista ja lajeista, joista menestystä ei odoteta. Usein keskusteluun liittyy vielä arvio siitä, pitäisikö asia ottaa jotenkin huomioon jaettaessa rahoitusta eri lajeille. Itselläni on asiaan oma näkökulma.
Suomalaisessa yksilölajeissa "menestys" tarkoittaa yleensä sitä, että lajilla on 1-3 kansainvälisen tason urheilijaa (eli säännöllisesti kuuden parhaan joukossa olevia urheilijoita). Vain harvalla lajilla on samanaikaisesti yli viisi tällaista urheilijaa. Paljon tyypillisempää on, että menestys syntyy aaltoina, eli yksi ikäluokka tuottaa 3-5 hyvää urheilijaa ja sen jälkeen menee viisi vuotta ennenkuin seuraava sukupolvi nousee esiin. Säännönmukaisesti lajit, joilla ei muutamaan vuoteen ole ollut yhtään kärkitason urheilijaa, tuottavat niitä pienen tauon jälkeen.
Oma johtopäätökseni on ollut, että tämän "pienten lukujen" ilmiön perusteella on vaarallista ja usein harhaanjohtavaa vetää nykyisen menestyksen perusteella johtopäätöksiä tulevaisuudesta. Ehkä varminta on keskittyä kahteen asiaan: lajin perustyön tulee kehittyä koko ajan (jolloin se tuottaa jossain vaiheessa uusia huippuja) ja kulloinkin nousussa olevat urheilijat tarvitsevat (lajista riippumatta) kiihdytystukea.
