Davosissa

Davos oli takavuosina tärkeä luistelukeskus, mutta hallikaudella luonnojäärata menetti suosionsa. Nykyään Davosissa pidetään enää satunnaisia pieniä kilpailuja.

Davosiin pääsee vuoristojunalla, ja aikanaan tuota yhteyttä tuli käytettyä useita kertoja. Kerran istuin junassa matkalla kisoihin, kun vastapäätä istunut unohti lähtiessään Sprünglin leivoksen junaan. Katselin sitä pari pysäkinväliä, ja mietin, mitähän sille tapahtuu. Kolmannen pysäkin jälkeen leivos oli pakko syödä.

Davosin jää oli kuuluisa alppiauringosta. Kisat pidettiin yleensä tammikuussa ja aamulla klo 11 jälkeen rata kylpi auringossa ja jää oli tuolloisella mittapuulla yksi maailman liukkaimpia.

Terveysongelmat huipputulosten esteenä

Suomalaisilla kilpa-urheilijoilla näyttäisi olleen viime vuosina poikkeuksellisen paljon flunssaa ja muita terveysongelmia. Pikaluistelijatkin ovat saaneet oman osuutensa. Normaalin kausiflunssan lisäksi sitkeä mykoplasma kiertää edelleen urheilupiirejä.

Vääjäämättä nousee ajatus, että terveystilan ja vastustuskyvyn parantaminen ovat kriittisiä menestystekijöitä matkallla kansainväliseen menestykseen. Kaikenlaisten terveysongelmien puolittaminen suomalaisurheilijoiden top-100:ssa johtaisi jo sellaisenaan parempaan kokonaismenestykseen.

Erilaisilla “immuniteettiohjelmilla” on huono kaiku, koska niiden varjolla on jälkikäteen todettu tehdyn takavuosina myös harmaan tai kielletyn alueen tutkimuksia ja toimia, mutta aivan jo aivan arkipäiväinen terveydentilan parantamisohjelma olisi paikallaan.

Tutkimusten mukaan urheiljoiden sairastumisriski on korkeimmillaan herkistelyvaiheen alkaessa, jolloin immuniteetti laskee niin, että riski sairastua kasvaa 1½ - 5 -kertaiseksi. Meille työelämässä oleville sama asia näkyy niin, että flunssa iskee aina loman alkaessa. Jo sen tiedostaminen, että tällaisessa herkässä vaiheessa pitää olla tarkempi pukeutumisessa, saattaisi tuoda tuloksia, mutta myös järjestelmällinen lääketieteellinen tutkimus, neuvonta ja kontrolli olisi paikallaan.

Chiemseen ympäri polkupyörällä

Viime kesänä oli taas mahdollisuus käväistä Inzellissä kesäjäällä. Yksi reissun kohokohtia oli junioreiden kanssa tehty iltapäivän maastopyörätreeni Etelä-Saksan suuren järven Chiemseen ympäri. Siirsimme pyörät autoilla Inzellistä Chiemgaun kylän tuntumaan, ja ajoimme kevyesti rullaten järven ympäri.

Matkaa kertyi aurinkoisessa ja helteisessä säässä vajaat 60 km. Reitti oli pääosin hyvin merkitty ja korkeuserot olivat pieniä. Reitillä oli hienoja maisemia ja paljon muitakin pyöräilijöitä. Tasamaasta huolimatta reitillä ei voinut pitää kovaa vauhtia, koska reittillä oli paljon käännöksiä ja kapeita osuuksia. Mutta se sopi meille, kun tarkoitus oli tehdä palauttava harjoitus aamun kovaa jäätreeniä täydentämään.

Tuoko keskittäminen tuloksia?

Viime aikoina on erilaisissa tilaisuuksissa keskusteltu resurssien keskittämisen hyödyistä ja haitoista. Urheilussa tämä kysymys on perinteisesti noussut esille siten, että on vaadittu taloudellisten resurssien keskittämistä “todellisille” huipuille ja vain nykyistä harvemmille lajeille.

Tuntuu, että sama kysymys on ajankohtainen Suomessa laajemminkin. Pitäisikö kaikki yliopistoresurssit keskittää Aalto-yliopistolle ja Helsingin yliopistolle, pitäisikö yritystuet keskittää kaivosteollisuuteen vai bioteknologiaan, pitäisikö tukea klassisen vai iskelmämusiikin tekemistä?

Oma kokemukseni on, että paras tulos saadaa lykkäämällä valintoja mahdollisimman pitkälle, ja mahdollistamalla laajan rintaman toimintaedellytykset. Huipputuloksia tekevät lopulta huippuyksiköt ja -yksilöt, ja tiettyyn rajaan asti huippuyksiköt ja -yksilöt kehittyvät ilman ulkoista panostusta. Todellista kiihdytystukea tarvitaan vasta, kun huipputekemisen rajat alkavat tulla vastaan. Ja huipputekemisen syntymistä on vaikea ennakoida rajaamalla sen mahdollisuus johonkin tiettyyn alaa tai lajiin.

Aamiaisella

Joitakin vuosia sitten istuin reissussa hotelliaamiaisella, ja ohi käveli tutunnäköinen kaveri. Huonolla nimimuistilla varustettuna en pystynyt yhdistämään, missä olin hänet nähnyt. Tervehdin kuitenkin ja hän tervehti ystävällisesti takaisin.

Jälkikäteen välähti, että mies oli Eric Heiden, vuoden 1980 olympialaisten viisinkertainen kultamitalisti, jonka Suomen lehdissä siteerattiin sanoneen “imun löytymisestä”: “Joskus luistellessani tunnen, kuinka jää murtuu allani. Se on ihmeellinen tunne. Olen saavuttanut rajan, ja mikään ei enää pidättele minua.”

Hamarin pikaluisteluhallissa

Tässä blogissa on aiemmin kuvattu harjoittelua ja kilpailua useassa eurooppalaisessa hallissa (Inzell, Erfurt, Berliini) ja hyvillä ulkojäillä (Collalbo). Norjan Hamar kuuluu tähän joukkoon hyvänä harjoitus- ja kilpailukohteena, joten tässä perustietoa harjoittelusta ja kilpailusta Hamarin hallissa.

Norjaan pääsee lentäen tai autolla. Hamar sijaitsee tunnin junamatkan päässä Oslosta (junalippu yhteen suuntaan 160 kruunua eli n. 24,50 euroa) ja 550 km Tukholmasta autolla. Juna lähtee suoraan Oslon lentokentältä ja on siksi kätevä. Junia menee noin kerran tunnissa. Hamarissa kaikki on kohtuullisen kävelymatkan päässä ja siksi omaa autoa ei tarvitse.

Majoittumiseen Hamarissa on useita hotelleja ja Vikingskipet-hallin vieressä motelli.  Viimeksi asuimme Scandicissa, joka maksoi ennakkoon maksettuna n. 100 euroa/yö kahdelta hengeltä. Majoituspaikat löytyvät hyvin internetin hakupalveluista. Ruokapaikkoja on runsaasti ja eri tasoisia. Perustasoinen ruokailu maksaa 12-20 euroa eli enemmän kuin Suomessa, ja lasku nousee helposti, jos juo muuta kuin jäävettä.

Pikaluisteluhallissa on päivittäin hyvin vuoroja klo 8 - 18 (iltavuorot on usein seuralle varattuna). Jos norjalaisia maajoukkueluistelijoita on leirillä, heille on varattu omat vuorot, mutta muuten vuoroja on pitkin päivää. Päivälipun hinta on 90 kruunua eli n. 12,50 euroa, ja myös katsojien/valmentajien täytyy maksaa erikseen (40 kruunua). Maksaminen on helppoa ja se tapahtuu hallin vastaanotossa (luottokorttikin käy). Radan ali menee tunneli, ja luistimet puetaan yleensä radan keskikentällä (kuten monissa muissakin halleissa). Hallilla on luistintarvikkeiden kauppa, jossa on mukavasti erilaista luistelutavaraa.
Hamarissa järjestetään useita kertoja vuodessa Norges Cup -kilpailusarjaa, johon myös kv. osanottajat ovat tervetulleita. Ilmoittautumistietoja kannattaa katsella Norjan luisteluliiton sivuilta. Vuodenvaihteessa tai loppiaisena hallissa järjestetään suuri juniorikilpailu Hamarlekene

Hyvää palvelua YLEltä

Aikanaan ennen vuoden 2002 talviolympialaisia ostin ensimmäisten joukossa digiboxin, kun digilähetykset alkoivat. Talviolympialaisiin mennessä boxeja oli myyty noin 10.000 kappaletta. YLE lähetti olympialaisista erikseen digilähetyksinä enemmän urheilua kuin perinteisessä muodossa, ja se houkutteli minut uuden teknologian ostajaksi.

Katsoin 10 000 metrin luistelun suorana YLEn digikanavalta. Lähetys tuli illalla myöhään ja siinä ei ollut ollenkaan selostusta. Jossain vaiheessa puolenyön jälkeen tuli viimeinen jäädytystauko. Kun katselin jäädytyskoneen kiertämistä ilman selostusta, tuli mieleen, moniko digiboxin tuohon mennessä ostaneista mahtoi katsoa keskellä yötä pikaluistelun 10 000 metrin kilpailun jäädytystaukoa ilman selostusta.

Hyvistä aikomuksista huolimatta jäi tuolloin lähettämättä YLElle kiitoskirje hyvästä palvelusta. Nykyään tällaiset lähetykset näkee ympäri maailmaa netistä, joten ajat ovat muuttuneet.

Salt Lake Cityssa

Olin joitakin vuosia sitten USAssa länsirannikolla työmatkalla, joka jatkui viikonlopun yli.

Vapaa viikonloppuni sattui olemaan samalla pikaluistelun MM-kisaviikonloppu, joten otin ex tempore 200 dollarin lennot Salt Lake Cityyn ja hotellin kaupungilta. Lauantaina parin tunnin aamulennolla kisoja katsomaan ja sunnuntaina takaisin. Matkaan mahtui kaksi maailmanennätystä ja tukku hyviä suomalaissuorituksia.

Harvoin kokee niin täyteläisen urheiluviikonlopun.

Miten onnistua loppukirissä?

Pikaluistelussa loppukirin ottaminen on teknisesti haastavaa. Tyypillisesti tempon lisääminen potkuihin matkan loppuvaiheessa tuntuu hyvältä, mutta johtaa vauhdin hiipumiseen. Miten loppukiri pitäisi oikeaoppisesti tehdä?

Pääsääntö on, että paras lopputulos saavutetaan pitämällä mahdollisimman tarkkaan sama tempo ja tekniikka matkan loppuun asti. Kyse on vähän samasta kuin 800 metrin juoksussa: loppukirissä on kyse siitä, että vauhti ei putoa tai putoaa vähemmän kuin muilla.

Suoritusnopeuden kasvattaminen eli potkujen määrän lisääminen onnistuu vain niin hyvävoimaiselle luistelijalle, ettei suoritusnopeutta kasvateta tekniikan kustannuksella. Liu’un tulee säilyä entisellään ja painonsiirto oikeassa kohdassa.

Ulkokantille

Pikaluistelun suoraluistelutekniikkaa opetetaan monella tavalla ja monella erilaisella kielikuvalla. Vanhoja ohjeita ovat “potkaise sivulle”, “tuo polvi polven vierestä” ja “potkaise kun vapaa jalka ohittaa potkaisevan jalan”. Tämä on auttanut eirtyisesti luistelua aloittavia, eli luistimilla ei yritetä potkia taakse, vaan vauhti syntyy sivuttaisesta liikkeestä.

Uudemmassa tekniikkaopetuksessa “potkaisusta” kielikuvana on alettu luopua, ja enemmän korostaa sitä, että liukuva jalka vaihtuu, kun vapaa jalka tulee liukuvan jalan viereen. Pikaluistelupiireissä puhutaan “paketista” eli käsien ja jalkojen yhteistyöstä painonsiirtohetkellä. Tämä voi olla aloittelijoille ensi vaikea hahmottaa, mutta edistyneemmille se auttaa usein oikean rytmityksen löytämisessä. Kun mennään vielä vähän eteenpäin, kiinnitetään huomiota siihen, että liukuvan jalan vaihtoa voi “odottaa” tai “ladata”, jotta painonsiirto jalalta toiselle ei tapahdu liian aikaisin.

Nopeassa luistelussa keskeistä on tuoda luistin ulkokantille. Tämän on yksi tärkeimpiä asioita, joita kannattaa harjoitella, kun aloittaa luistelun, ja sen oppiminen johtaa automaattisesti vauhdin kasvamiseen. Luistimen tuonti jäähän ulkokantille edellyttää vähän rohkeutta ja nilkoilta jämäkkyyttä. Se onnistuu, jos tuo vapaan jalan liukuvan jalan viereen ja malttaa odottaa, ennenkuin siirtää painon jalalta toiselle. Näyttäisi siltä, että kesäinen rullaluisteluharjoittelu auttaa asian oppimisessa. Jostain syystä ulkokantin käytön oppiminen on rullilla helpompaa kuin jäällä.

Pikaluistelijoita Washington Postin seinällä

Pikaluistelu on Yhdysvalloissa pieni laji, mutta lajin kärkinimet ovat jo pitkään olleet seurattuja ja tunnettuja julkkiksia. Aikanaan Eric Heiden teki lajista yleisesti tunnetun, ja sitä seurannut tasainen menestys on ruokkinut lajin näkyvyyttä. Pari vuotta sitten short track -luistelun olympiavoittaja Apollo Ohno voitti Tanssi tähtien kanssa -ohjelman ja myös urheilua seuraamattmat tuntevat hänet luistelijaksi.

Amerikkalaisten luistelukiinnostus on tulut ilmi myös muutamissa henkilökohtaisissa havainnoissa. Useita vuosia sitten pääsin vierailemaan sanomalehti Washington Postin toimitukseen ja siellä urheilutoimituksen seinällä oli useita suuria julistekuvia tunnetuista pikaluistelijoista. Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta tuli jokin aika sitten, kun matkustin Yhdusvalloissa ja lentoyhtiö American Airlines listasi asiakaslehdessään kymmenen mielenkiintoisinta talvitekemistä. Yhtenä joukossa oli pikaluistelun kokeileminen. Lajia oli tarjolla kuulemma tunnetussa hiihtokeskuksessa. Opettajiksi luvattiin maajoukkuetason luistelijoita.

Väärälle vuorelle

Kävin jokin aika sitten Lontoossa ja taksikuski vei minut King Streetin sijast Dean Streetille, kun kuuli antamani osoitteen väärin.

Samanlainen kokemus minulla oli vuosia sitten luistelumatkalla Italiassa, kun taksi vei minut Collalbon sijasta Colleriin, joka sattui olemaan viereisellä vuorella. Molemmille mennään mutkaista vuoristotietä, ja Collerissa onnekseni tunnistin väärän osoitteen ennenkuin taksi ehti jättää minut kylään, ja ajoimme takaisin alas ja uudelleen toiselle vuorella. Matka kesti ja laskusta tuli riita, joka sitten päättyi italiaa puhuvan taksikuskin eduksi. Menestymismahdollisuudet italiaksi käydyssä keskustelussa eivät olleet kovin hyvät.

Osoitteiden kanssa olen sen jälkeen ollut tarkkana, ja taas tällä viikolla huomasin, että oppia kannattaa edelleen noudattaa.

Ennätysten parantaminen tavoitteena

Pikaluistelun perusluonne liittyy omien ennätysten parantamiseen. Alussa luistelu on yleensä vaikeaa, mutta vasta luistelun aloittaneita kannustetaan kilpailuihin heti uran alkuvaiheessa, koska kilpailut ovat hyvä mittari ja kannustin omien taitojen kehittymiselle. Kun jaksaa parantaa omia ennätyksiä, alkaa jossain vaiheessa tulla myös kilpailumenestystä.

Omien ennätysten parantaminen on myös osa lajin perusrakenteita. Lajin pääseuroista ainakin Seinäjoella ja Helsingissä seura palkitsee vuosittain ne, jotka ovat kauden aikana parantaneet ennätyksiä eli saavuttaneet kaudelle asetetut tulostavoitteet. Tulostavoitteet asetetaan yleensä niin, että ne on mahdollista normaalin kehityksen puitteissa saavuttaa.  

Luisteluliitolla on nuorille kilpailusarja Nuorisocup (7-15 -vuotiaat) ja Junioricup (15-19 -vuotiaat), jossa jokaisesta osakilpaluista saa pisteitä sekä sijoituksen perusteella että sen perusteella, onko tehnyt kilpailussa ennätyksensä. Käytännössä kilpailusarjassa voi menestyä voittamatta kilpailuja, jos pystyy koko ajan tekemään omia ennätyksiä, ja pelkästään kilpailuja voittamalla ei yleensä nouse kilpailusarjan kärkeen, jos ei tee ollenkaan omia ennätyksiä.

Tulostavoitteiden saavuttamisesta palkitseminen ja omien ennätysten tekemiseen kannustaminen ovat osoittautuneet hyväksi keinoksi luoda positiivista lajikulttuuria, jonka kasvatteja ovat myös nykyiset kärkiluistelijat.

Pikaluistinten tuunaus tuo väriä

Pikaluisteluvälineiden tuunaus eli räätälöinti kullekin luistelijalle henkilökohtaisesti on maailman kärkiluistelijoiden osalta arkipäivää ja muuttumassa yhä enemmän ammattitiimien tekemiseksi samaan tapaan kuin hiihdon suksihuolto tai formuloiden virittäminen.

Välineiden virittämisessä on kaksi tasoa, joista osaa myös tavalliset harrastajat voivat soveltaa omaan tekemiseensä:

Ykköstason välinevirityksiä on ollut jo useita vuosikymmeniä. Pikaluistelun perusasioita on se, että pikaluistimen terä on sopivasti kaareva pituussuunnassa. Perusluistimissa kaarevuus on haettu standardimittojen mukaan, ja kokeneemmilla luistelijoilla pituussuunnan kaarevuus haetaan kokeilemalla. Karkeasti sprintteriluistelijoilla on suorempi terä ja yleisluistelijoilla on kaarevampi terä. Toinen perusasia on oikea kilpailuasu eli kisatrikoo. Pikaluistelussa 70% energiasta menee ilmanvastuksen voittamiseen ja ihonmyötäisellä asulla on huomattava merkitys lopputulokseen (1-2 s / kierros). Kolmas perusasia on oikea terotus eli luistimien terävyyden lisäksi se, että luistimen terä on kiillotettu hienolla terotuskivellä kiiltäväksi (useimmiten käytetään timantti- ja marmorikiviä). Neljäs perusasia on luistimen kenkä, joka paremmissa luistimissa on yleensä lämpömuovautuva eli se voidaan muovata jalalle sopivaksi. Viides perusasia on luistimien aurauskulma eli terien sijainti suhteessa kenkään, jolloin oikein sijoitettu terä ohjaa lustimen oikeaan suuntaan (ei liikaa vasemmalle tai oikealle).

Kakkostason välinevirityksiin kuuluvat asioiden parantaminen perustasosta. Luistimen kengät voivat olla mittojen mukaan tehdyt (esim. Marchese tai Groothuis) ja luisteluasu on lycran sijasta tiukempi ns. kumitrikoo ja aerodynaamiikkaa pyritään räätälöimään omilla leikkauksilla ja oman kehon mitat huomioonottaen. Teristä voidaan tehdä myös kaarteen mukaan kaartuvia (jolloin ne ohjautuvat kovissa alle 35-40 s 500 m vauhdeissa paremmin kaarteen suuntaan), teriä voi olla erilaisia eri matkoille ja erilaisille jääolosuhteille (alkaako kuulostaa saamalta kuin muissa vauhtilajeissa?). Osa tällaisista teristä on tulossa myös kaupalliseen myyntiin, mutta huomattava osa on itse tai lähipiiriin tuunaamia.
Tällä hetkellä pikaluistelussa kakkostason virityksen lisääntyvät koko ajan, ja niistä tulee yhä enemmän aikaa ja osaamista kysyviä. Pikaluistelussa luistelija on itse perinteisesti ollut pääasiallinen omien välineidensä virittäjä, mutta nyt ovat lisääntymässä alan ammattimaiset huoltohenkilöt. Vielä ei ole näkynyt 1980-luvulla puhuttua tekniikkaa, jossa terien kitkaominaisuuksia parannetaan pommittamalla hiiltä laboratorio-olosuhteissa, mutta sekin tekniikka varmaan odottaa nurkan takana

Hopealuistinfinaali tulossa

Pikaluistelussa alle 15-vuotiaiden tärkein kotimainen kilpailu on Hopealuistinfinaali, joka järjestetään tänä vuonna Seinäjoella 1.-2.2.2014. Hopealuistinfinaalissa on kolme sarjaa eli alle 15 v (C), alle 13 v (D) ja alle 11v (E) tytöille ja pojille. Nuorimpäan sarjaan voivat osallistua myös nuoremmat juniorit. Henkilökohtaisen kisan lisäksi järjestetään seurojen väliset viestit kaikissa sarjoissa.

Kilpailu on kauden huipennus ja epävirallinen SM-kisa, ja siihen osallistuvat yleensä kaikki sarjan luistelijat, ja siksi se on hyvä läpileikkaus ikäluokan luistelijoista. Viime vuosina Seinäjoen Urheilijat on hallinnut kisaa ja voittanut seurojen välisen pistekilpailun. Helsingin Luistinkiitäjät on muutamana vuonna onnistunut kolkuttelemaan aivan Seinäjoen kannoilla

Positiivistä yhteistyötä

Suomalaiset nuoret luistelijat ja nuorten valmentajat ovat jo muutaman vuoden osallistuneet kansainvälisen luisteluliiton ISU:n rahoittamaan yhteisprojektiin Tanskan ja Ruotsin kanssa. Viimeisin yhteisleiri järjestettiin Berliinissä viime viikolla.

Projekti on osoittautunut menestykseksi usealla eri tasolla. Nuorille on kolme yhteisleiriä vuodessa ja samassa yhteydessä pidetään valmentakoulutusta. Valmentajille on sen lisäksi 1-2 omaa tilaisuutta. Nuoria luistelijoita on Suomesta mukana leirityksessä 12 ja valmentajia 3-5.  Kesäleiri on yleensä yhdessä kolmesta maasta (Suomen ja Kuortaneen vuoro on ensi elokuussa), ja kaksi leiriä on hyvässä eurooppalaisessa hallissa (yleensä Berliinissä tai Inzellissä).

Projektin tavoitteena on ollut lisätä valmentajien välistä keskustelua ja vuorovaikutusta yli maiden rajojen, ja nostaa nuoria luistelijoita junioreiden MM-tasolle. Molemmat tavoitteet etenevät hyvässä vauhdissa.

Berliinin pikaluisteluhalli

Useista eurooppalaisista pikaluisteluradoista on tällä palstalla ollut matkakertomus, mutta Berliinin hallista sellaista ei ole vielä ollut. Nyt tilanne korjautuu. Berliinin SportfForum -halli sijaitsee Hohenschönhausen -kaupunginosassa entisessä Itä-Berliinissä. Halli on rakennettu jo 1980-luvun lopulla, mutta sitä on sen jälkeen säännöllisesti korjattu. Suomalaisille halli on tuttu kohde, ja suosittu leiri- ja kisapaikka.

Hallilla ei ole virallisia sivuja, mutta parhaiten sen toiminnasta saa tietoa osoitteesta http://www.eisschnelllauf-in-berlin.de/. Osoitteestä löytyy ohjeet (saksan kielellä) siitä, miten ilmoittaudutaan etukäteen harjoitusvuoroille, kisakalenteri ja kisojen ilmoittautumislomake.

Harjoittelu Berliinissä on maksullista ja maksu on ollut noin 10 euroa / päivä. Harjoittelijoiden tulee etukäteen lähettää sähköpostia <ottmar.trittel@seninnsport.berlin.de> ja huolehtia paikan päällä, että maksut tulee maksettua. Radan vuoroilla käy yleensä ainakin kerran päivässä laitoksen johtaja keräämässä ryhmiltä harjoitusmaksuja, mutta parasta on sopia ajankohta etukäteen.

Kilpailuja on yleensä lauantaisin ja niihin pääsevät ulkomaalaiset hyvin mukaan.

Berliiniin pääsee kohtuuhinnalla lentäen Finnairilla ja Air Berliinillä. Tegelin lentokentältä taksimatka maksaa n. 30-35 euroa. Julkisilla kulkuneuvoilla kannattaa mennä ensin Alexanderplatzille ja sieltä raitovaunuilla nro 5 tai 6 Hohenschönhauseniin.
Hotellivaihtoehtoka Berliinissä on useita. Varsinkin juniorijoukkueiden suosiossa on ollut hotelli Kolumbus (http://www.hotel-kolumbus.de/), josta on radalla vähän yli 1 km.

Onko hollantilainen tekniikkaopetus muuttunut?

Olen kiertänyt useita kertoja Euroopan halleissa, joissa on samaan aikaan ollut hollantilaisia seura- ja aluejoukkueita. Silmiin on pistänyt muutos tavassa, jolla he harjoittelevat pikaluistelutekniikkaa. En osaa sanoa, onko muutos katsojan silmissä, mutta harjoituksissa yritetään tehdä eri asioita kuin vielä joitakin vuosia sitten.

Suurin muutos on siinä, että luistelijoita ei opeteta potkaisemaan luistimella, eli vanha opetus “jalka viereen ja potku sivulle” ei näyttäisi enää olevan vallitseva tapa harjoitella nopeaa luistelua. Uutta tapaa voisi kuvata “seuraa liukuvaa jalkaa, kerää painetta ja kun tulee potkuhetki, vaihda toisen jalan liukuun”.

En tiedä, onko tämä oikea tapa kuvata johtavaa tekniikka-ajatusta, vai opettavatko hollantilaiset asiaa muulla tavalla, mutta kentällä ero on silmiinpistävä.

Inzellin pikaluisteluhalli kesällä

Saksan Inzell on tuttu luistelukeskus takavuosilta, mutta sen suosio on hiipunut, kun pikaluistelun on siirtynyt halleihin. Nyt myös Inzell on saanut oman hallinsa, ja kesällä 2011 hallissa oli ensimmäistä kertaa kesäjää eli halli oli auki suurimman osan henäkuuta (8.-31.7.). Olern sen jälkeen ollut kylässä useita kertoja. Kylässä  pikaluistelijat olivat näkyvästi esillä, kun kylässä on juuri aloittanut myös kansainvälinen Luisteluakatemia. Kylä sinänsä ei ole ihan takavuosien iskussa, sillä kauppaliikkeita on lopettanut ja tyhjiä liiketiloja näkyy paljon, mutta nyt ilmassa oli uuden nousun tuntua ja innostusta.

Inzellin uusi halli on hyvä ja todennäköisesti nopein eurooppalainen halli. Hallin jää on sitkeä ja liukas, ja paine kaarteissa on parempi kuin monissa muissa halleissa. Halli on rakennettu vanhan radan päälle ja itse rata-alue on sama kuin vanha avorata. Hallissa on kaikilla seinillä ikkunat, joten yleisvaikutelma on valoisa. Hallin päädyssä on avoimessa tilassa voimaharjoittelutila, jossa on kaikki voimaharjoittelun perusvälineet. Hallissa on vuoroja pitkin päivää ja kaikille avoimia vuoroja on yleensä aikaisin aamulla (7:30 – 9:00), alkuiltapäivästä (14:00 – 15:30) ja kahtena päivänä myös illalla (18:45 – 20:15). Lisäksi maajoukkueluistelijoille varattuja vuoroja oli 1 – 2 päivässä. Perjantaina ja lauantaina saksalaiset ovat välillä varanneet itselleen useita vuoroja ja kaikille avoimia vuoroja oli vain yksi päivässä. Avoimilla vuoroilla luistelijoita oli 20-50 eli tilaa oli myös suomalaisille. Kesäjäällä jäämaksut olivat korkeammat kuin tavallisesti eli 12 euroa aikuisilta ja 7 euroa junioreilta. Tavalliset jäämaksut (syyskuusta alkaen) ovat 4-5 euron luokkaa. Jo vuosia käytössä olleen systeemin mukaisesti 12 käyntikerran kortin saa kymmenen kertamaksun hinnalla (jolloin korttia voivat useat käyttää yhdessä).

Radan sivut löytyvät osoitteesta www.eisstadion-inzell.de ja Inzellin kunnan sivut osoitteesta www.inzell.de. Radan sivuilta löytyivät ainakin tällä kertaa jäävuorot etukäteen, jolloin ohjelma oli heti tulopäivänä helppo suunnitella. Radalla on kahdeksan n. 25 m2 pukuhuonetta, jotka näyttävät olevan ainakin avoimilla vuoroilla vapaasti käytettävissä, mutta luistimet puetaan radan keskellä penkeille.

Inzelliin pääsee lentämällä Helsingistä Müncheniin. Päivittäisiä suoria lentoja on useita eri lentoyhtiöillä.

Inzell sijaitsee Saksan kaakkoiskulmassa lähellä Itävalla rajaa ja Salzburgia (jonne on matkaa noin 20 km). Matkaa Münchenin lentokentältä tulee 150 km. Lentokentältä Inzelliin on kolme matkustusvaihtoehtoa. Autonvuokraus on Saksassa helppoa ja olen 5-6 kertaa kulkenut matkan vuokratulla henkilöautolla. Ajoaika on Inzelliin A8-moottoritieta on noin 1½ tuntia, mutta matkustusaikatauluja rakennettaessa kannattaa tehdä noin puolen tunnin ruuhkavaraus. Autolla ajaessa kannattaa seurata opastetia Salzburgiin ja mottoritieltä postuttaessa Inzell lukee opastekyltissä. Mottoritien jälkeen matkaa on Inzelliin noin kymmenen kilometriä. Vuokra-autoa palautettaessa AGIP-huoltoasema on lentokenttäalueelle tultaessa vasemmalle, joten auto kannattaa palauttaa tankattuna. Oma auto antaa Inzellissa mahdollisuuksia tutustua laajemmin alueen nähtävyyksiia eli esimerkiksi Ruhpoldingin amupumahiihtokeskukseen, Salzburgin kaupunkiin tai Kotkanpesään Bergrechtsgadenissa. Näihin kaikkiin on 15 – 45 minuutin ajomatka.

Muutama vuosi sitten kokeilin pitkästä aikaa junamatkaa lentoasemalta Inzelliin. Menopaluumatka lentoasemalta lähimmälle rautatieasemallle Traunsteiniin maksoi noin 45 euroa. Samaan hintaan sisältyi myös lastenliput (max 4). Saksan rautateillä (www.bahn.de) on samanlainen palvelu kuin Suomen VR:llä eli liput voi ostaa etukäteen netistä ja tulostaa itse. Matka-aika oli noin kaksi tuntia. Ensin matkustimme puoli tuntia S8 –paikallisjunalla München Ost –asemalle, jossa vaihdoimme Salzburgin suuntaan menevään pikajunaan. Münchenin lentoasemalla kannattaa tähdätä junaan, joka lähtee noin tunnin päästä tuloajankohdasta, niin välttää ylimääräisen kiireen, jos kone sattuu olemaan myöhässä. Vaihtoajaksi München Ost -asemalla 15-20 minuuttia riittää hyvin.  Isojen kassien kanssa vaihto on vähän työläs, mutta muuten sujuva. Junamatka München Ost –asemalta Traunsteiniin kestää 1-1½ tuntia. Traunsteinista on noin 19 kilometriä Inzelliin. Menomatkalla otimme rautatieasemalta taksin ja taksimatka maksoi 30 euroa. Lähdimme aamulla klo 6:55 lennolla ja olimme perillä Inzellissä 12:15, jolloin ehdimme hyvin ensimmäiselle jäävurolle klo 14:00. Paluumatkalla matkustimme paikallisbussilla Traunsteiniin (matka kesti 30 minuuttia) ja matka maksoi yhdelta aikuiselta 4-5 euroa. Inzellin kunta tarjoaa myös palvelua, jossa Inzellin paikallinen taksiyrittäjä noutaa etukäteisvarauksen perusteella Traunsteinin asemalta hintaan 9,90 euroa / henkilö.

Münchenin lentoasemalta kuljetukset voi sopia etukäteen myös Inzellin paikallisten taksiyrittäjien kanssa (esim. www.fegg-inzell.de tai www.edelweissreisen.de ). Minulla ei ole tästä palvelusta viime vuosilta kokemusta, mutta se on todennäköisesti kätevä tapa suuremmille ryhmille. Taksiyrittäjillä on eri kokoisia autoja 3 – 30 hengen joukkueille.

Inzellissä on useita majoitusvaihtoehtoja hyvätasoisesta hotellimajoituksesta vaatimattomiin huone & aamiainen –vaihtoehtoihin. Majoituksen voi varata kunnan sivujen www.inzell.de kautta tai hakemalla yksittäisiä kohteita ja niiden verkkosivuja. olen useimmiten asunut yksinkertaisessa perhemajoituksessa (esim. Familie Gehmacher-Maier). Kahden hengen huone (wc, suihku ja parveke) aamiaisineen kylän keskeltä neljäksi vuorokaudeksi maksoi kesällä noin 190 euroa eli veroineen noin 47,50 euroa / 2 hh / vrk. Aamiainen ja huonen oli hyvä ja kokonaisuutena hinta/laatusuhde oli erittäin hyvä. Maajoukkueluistelijat saavat vapautuksen kunnan turistiverosta (noin 2 euroa /vrk), mutta toisaalta  maksamalla turistiveron saa Inzell-kortin, jolla saa hyviä palveluja (esim. ilmaisen bussimatkan Inzell-Traunstein ja ilmaisen polkupyörän käyttöön päiväksi). Inzell-kortin palveluja on parannettu tänä vuonna, mutta niistä tiedotetaan edelleen heikosti ja etujen käyttäminen vaatii vähän selvitystyötä.

Olen aikaisemmin asunut useissa eritasoisissa majoituksissa paikkakunnalla. Osa majapaikoista on jo niin monen vuoden takaa, että niiden nykytasosta ei ole enää mitään käsitystä. Muutama vuosi sitten palanut Gasthof zur Post oli kylän ykköshotelli ja sen ydin, ja tällä hetkellä Hotel Chiemgauer Hof on todennäköisesti tasoltaan paras hotelli. Suomalaisia on majoittunut esimerkiksi Gasthof Kienbergissä, Ferienpark Alpinassa, Hotel Bayerischer Hofissa, Gasthof Inzeller Hofissa ja Hotel Bavariassa, joissa useimmissa olen itse majoittunut. Matka jääradalle on Bavariasta noin kilometri ja Bayerischer Hofista noin kaksi kilometriä).

Muutaman  vuorokauden visiiteillä oli hyvää aikaa tehdä myös kylän ruokapaikkojen pikatesti. Suosituimmat (eli eniten asiakkaita iltaisin) näyttävät olevan Kienberg (kylän keskellä kirkon vieressä) ja Massimo’s (200m kylän keskeltä Schmelzin suuntaan). Molemmissa on hyvä lista edullisia pastoja, pizzoja ja pihvejä). Muita hyväksi osoittautuneita paikkoja ovat Bavaria (varsinkin perinteisen bayerilaisen ruuan ystäville), Inzeller Hof (sama juttu), Salvatore (italialainen Alpinan vieressä), Schlittschuh (entinen Schnitzel Willy) ja uimahallin Gasthaus Badepark (erityisesti lounaspaikkana). Ruokailu normaalijuomineen maksaa noin 10 eurosta (pastat ja pizzat) 15 euroon (leikkeet ja pihvit). Päiväkahvit kakun kanssa kannattaa nauttia kylän keskellä olevassa kahvilassa (Am Rathausplatz tai Höck) ja kylän keskellä on myös hyvä jäätelöpaikka.

Kylän keskellä (vanhoille Inzellin kävijöille ”vanhan postikonttorin paikalla” on pyöräkauppa ja pyörävuokraamo (www.mailis.de) . Olemme vuokranneet muutaman kerran maastopyörät etukäteen sähköpostitse. Kolmen päivän vuokra hyväkuntoisesta Scott-maastopyörästä oli 36 euroa / pyörä. Kun mukana oli omat pyöräilykengät ja – asut, valinta osoittautui hyväksi. Jossain mainostettiin, että alueella on 3000 km maastopyöreittejä, ja ajoimme päivättäin luistelun ohessa tunnin pyörälenkit ja pyörä oli myös kätevä väline radalle kulkemiseen. Hyvä perusreitti on polkea noin 10 km ”kivien” eli Falkensteinin ja Kienbergin ympäri tai ajella Traunsteiniin tai Ruhpoldingiin. Jos haluaa kokeilla kevyttä mäkiajoa, kannattaa ainakin alkulämmittelyksi ajaa Adlgassin suuntaan ja Frillenseen järvelle.

Erfurtin pikaluisteluhalli

Olen käynyt muutamia kertoja viime vuosina Saksassa Erfurtin pikaluisteluhallissa. Molemmilla kerroilla kulkuvälineenä oli vuokra-auto: ensimmäisen kerran Berliinistä ja toisen kerran Frankfurtista.

Erfurtin pikaluisteluhalli on hyvätasoinen eurooppalainen pikaluisteluhalli. Tämä tarkoittaa sitä, että
parhaimmillaan siellä tehdään hyviä tuloksia, mutta huippuolosuhteet edellyttävät, että hallin ilmastointi on viritetty arvokisoihin tai muuten niin, että olosuhteet ovat opimaaliset. Halli on valoisa eli siellä on paljon luonnovaloa, ja näppärästi rakennettu ilmastointi, joka laittaa ilman kiertämään luistelijoiden suuntaan. Rata sijatsee hieman kaupungin keskustan ulkopuolella osoitteessa Anstädter Strasse 53, 99096, Erfurt.  Hallin vieressä on parkkitalo, jonne auton voi jättää parkkiin kisojen tai harjoitusten ajaksi muutamalla eurolla.

Erfurtin hallilla on omat sivut, joilta saa lisätietoa harjoittelusta ja kilpailusta hallissa:

http://www.eisevents-erfurt.de/index.html

http://www.gunda-niemann-stirnemann-halle.de/

Harjoitusvuoroille pääsee luistelemaan, mutta saksalaisten omat harjoitusvuorot ovat yleensä suljettuja, ja harjoituksiin tulee etukäteen ilmoittautua sivuilla olevalla lomakkeella, ja jäävuoromaksut tulee hoitaa paikan päällä.

Kilpailuja hallissa on useita kauden aikana, ja niihin voivat myös suomalaiset osallistua. Ilmoittautuminen kilpailuihin tapahtuu hallin sivuilla olevien ohjeiden mukaan. Kaksipäiväisissä kilpailuissa voi olla paljon osanottajia, jolloin sunnuntain pitkiltä matkoila voi tulla kiire sunnuntai-illan lennoille Suomeen.  Me ehdimme hyvin molemmilla kerroilla sunnuntai-illan koneelle.

Molemmilla Erfurt-vierailuilla erikoista oli, että radalla ei ollut käytettävissä pukuhuoneita, vaan luistimet ja muut varusteet puettiin radan keskellä penkeilllä.

Berliinistä ajomatka Erfurtiin on navigaattorin mukaan 300 km ja 3 tuntia, ja hyvällä säällä ajoaika on jopa nopeampi. Ajomatka on helppo ja selkeä A9 ja A4 -moottoritietä.  Berliinin lähellä kannattaa kuitenkin varautua koviin ruuhkiin, jolloin varsinkin paluumatkalle kannattaa varata tunti ylimääräistä aikaa. Meillä liikenne hidastui lähellä Berliiniä huomattavasti, mutta aikatalussa pysyttiin silti hyvin.

Frankfurtista ajomatka Erfurtiin on hieman lyhyempi kuin Berliinistä eli 260 km ja 2½ tuntia. Koko matka on moottoritietä (A5 ja A4). Hyvällä kelillä ajoaika voi olla nopeampi kuin navigaattoreiden ennuste, ja Frankfurtissa ruuhkien todennäköisyys on hieman pienempi kuin Berliinissä. Meillä ruuhkaa ei ollut ollenkaan. Autoja oli paljon, mutta liikenne oli silti sujuvaa.

Erfurtiin pääsee myös junalla, mutta minulla ei ole kokemusta junamatkasta. Saksan rautatieyhtiön mukaan (www.bahn.de) Frankfurtin lentoasemalta junamatka on nopeimmillaan 2½ tuntia eikä junanvaihtoa tarvita. Menopaluulippu maksaa 60-100 euroa. Berliinin lentokentältä junamatka kestää 3-3½ tuntia ja matkalla joutuu junaa vaihtamaan ainakin Berliinin Hauptbahnhofilla. Hinta on samaa luokkaa kuin Frankfurtista.

Erfurtissa on useita hotelleja ja majataloja. Itse asuin kaksi kertaa talvella hotelli Caratissa (http://www.hotel-carat-erfurt.de/ ). Hotelli sijaitsee parin kilometrin päässä hallista eli kävelyetäisyydellä tai lyhyen ajomatkan päässä. Hotellissa oli kunnon aamiainen ja huoneet olivat siistejä. Hotellia käyttävät useat luistelujoukkueet, vaikka se ei kustannuksiltaan ole halvin. Hotellin ja radan ympärillä on muutamia ruokapaikkoja, mutta matkalla kannattaa tutustua myös Erfurtin
keskustaan.

Collalbossa luistelemassa

Kävin Collalbossa talvella 2010, ja tämä blogi sisältää hyödyllisiä vinkkejä niille, jotka suunnittelvat harjoitus- tai kilpailureissua Collalboon. Collalbo (saksaksi Klobenstein) on 1100 metrin korkeudessa sijaitseva luistelukeskus Pohjois-Italiassa n. 15 kilometriä Bolzanon kaupungista. Kylässä on 1980-luvun lopulla valmistunut 400 metrin tekojäärata, jonka rataennätykset tekevät siitä maailman nopeimman ulkoilmaradan. Pekka Koskelalla on radan 100 metrin luistelun rataennätys 9,49.

 
Collalbon radalla on omat internetsivut osoitteessa www.arenaritten.it. Sivut ovat vaatimattomat, mutta sisältävät tärkeimmät tiedot radasta, siellä harjoittelusta ja majapaikoista. www.speedskatingnews.info –sivustoilta löytyy Collalbon radan kohdasta hyvä googlemaps-linkki, josta näkee radan täsmällisen sijainnin. Suomesta Collalboon pääsee lentämällä joko Müncheniin tai Milanoon. Molemmista on n. 310-350 km eli n. 3½ tunnin automatka Collalboon. Lukuunottamatta viimeisen 15 kilometrin nousua vuorille, koko matka on moottoritietä. Münchenistä ajoreitti kulkee Innsbruckin ja Brenneron solan kautta Bolzanoon, ja Milanosta Milano-Venetsia –moottoritietä Veronaan, josta moottoritietä Bolzanoon. Bolzanossa moottoritieltä poistutaan Bolzano/Bozen Nord- liittymästä ja ajetaan yksi kilometri SS12 –tietä Bolzanon suuntaan, ja ensimmäisestä liikenneympyrästä Ritten/Renon –viitan suuntaan, jonka jälkeen vuoristotie kääntyy oikealle n. 2 kilometrin päästä. Vuoristotie (12 km) on leveä, ja normaalisti ajokuntoinen talvellakin. Italiassa on moottoriteillä tietullit, eli tullipisteessä otetaan lipuke, jota käyttäen maksetaan tietulli moottoritieltä poistuttaessa. Münchenistä ajettaessa Brenneron solassa moottoritie nousee yli 1000 metrin korkeuteen ja saattaa lumisateella olla hidas ajettava, mutta sitä pidetään tehokkaasti kunnossa.

 

Navigaattorit ja internetin reittipalvelut (esim. googlemaps) antavat Münchenistä tullessa lyhimmäksi reitiksi mutkittelevan vuoristotien, jolle pitäisi siirtyä jo paljon ennen Bolzano Nord –littymää. Kyseessä on virheellinen neuvo eli kyseistä vuoristotietä ei ole vaan ainoa järkevä ajoreitti Collaboon kulkee Bolzano nNord- liittymän kautta.

 Junalla Collalboon pääsee München –Verona –junilla tai Milanosta. Bolzanon asemalta pääsee Collalboon taksilla tai bussilla (joka menee joko suoraan Collalboon tai Collalboon vievän hissin lähtöasemalle (hissin ajomatka on n. 12 minuuttia)).

 
Collalbossa suomalaisia on ollut lähinnä kahdessa majapaikassa. Kylän ykköspaikka on Bemelmans Post –hotelli, joka on hyvätasoinen hotelli kylän keskustassa n. 600 metriä radalta. Pension Wiesenheim on lähellä rataa eli sieltä näkee suoraan radalle, mutta taso vaatimattomampi. Itse olen asunut molemmissa. Viimeisimmällä reissulla asuin Wiesenheimissa. Se oli siisti, huoneet olivat hyviä, mutta niissä ei ollut televisiota. Ruoka oli poikkeuksellisen hyvää eli täysihoito maksoi 47 euroa /vrk, ja siihen sai aamupalan lisäksi kaksi kolme ruokalajin ateriaa (eli spagetti, pihvi ja kakku).
 
Collabon jää on yleensä sitkeä ja ehkä vähän lasimainen. Talvisaikaan aurinko tulee esiin vuorten takaa ennen yhdeksää ja laskee n. klo 17 iltapäivällä. Yöt voivat olla kylmiä, mutta alppien eteläpuolella aurinko lämmittää niin, että kylmienkin öiden jälkeen päivälämpötila on lähellä nollaa tai sen yli. Collalbo on tunnettu siitä, että säät ovat talvella tasaisia ja aurinkoisia.
 
Harjoitusvuoroja Collalbossa on yleensä kaksi aamulla ja kaksi iltapäivällä. Jos luistelijoita on paljon, toinen aamu- ja iltavuoro voi olla varattu maajoukkueille. Collalboon tullessa ilmoittautudutaan radan huoltorakennuksen yläkerrassa olevassa toimistossa, jonne maksetaan myös jäämaksut. Etukäteen voi kysellä tietoja sähköpostitse osoitteesta info@arenaritten.it.