Viime aikoina on erilaisissa tilaisuuksissa keskusteltu resurssien keskittämisen hyödyistä ja
haitoista. Urheilussa tämä kysymys on perinteisesti noussut esille siten, että
on vaadittu taloudellisten resurssien keskittämistä “todellisille” huipuille ja
vain nykyistä harvemmille lajeille.
Tuntuu, että
sama kysymys on ajankohtainen Suomessa laajemminkin. Pitäisikö kaikki
yliopistoresurssit keskittää Aalto-yliopistolle ja Helsingin yliopistolle,
pitäisikö yritystuet keskittää kaivosteollisuuteen vai bioteknologiaan,
pitäisikö tukea klassisen vai iskelmämusiikin tekemistä?
Oma kokemukseni
on, että paras tulos saadaa lykkäämällä valintoja mahdollisimman pitkälle, ja
mahdollistamalla laajan rintaman toimintaedellytykset. Huipputuloksia tekevät
lopulta huippuyksiköt ja -yksilöt, ja tiettyyn rajaan asti huippuyksiköt ja
-yksilöt kehittyvät ilman ulkoista panostusta. Todellista kiihdytystukea
tarvitaan vasta, kun huipputekemisen rajat alkavat tulla vastaan. Ja
huipputekemisen syntymistä on vaikea ennakoida rajaamalla sen mahdollisuus
johonkin tiettyyn alaa tai lajiin.
