Pikaluistelu kuuluun ns. teholajeihin, joissa maksimaalisen kapasiteetin merkitys korostuu varsinkin lyhyillä matkoilla. Anaerobisella kynnyksellä on oma tärkeä merkityksensä keskimatkoista ylöspäin.
Anaerobinen kynnys tarkoittaa rasituksen tasoa, josta ylöspäin maitohapon tuotanto ei enää ole hallinnassa. Kynnys ilmoitetaan yleensä vastaavien sykearvojen kautta eli tällaisella keski-ikäisellä kuntoilijalla raja-arvo on n. 170, kun se nuorella hyväkuntoisella urheilijalla voi olla 185 (ja testeissä puhutaan yleensä maitohappoarvoista 4-5 mmol).
Pikaluistelussa anaerobisen kynnyksen ylittyminen näkyy yleensä niin, että hyvän luistelutekniikan ylläpitäminen tulee vaikeaksi. Juoksussa näkyvä vaikutus on kangistuminen ja jossain muissa kestävyyslajeissa rasitus tuntuu hengityksessä. Pikaluistelutekniikassa timing eli ajoitus tulee epätäsmälliseksi ja siitä aiheutuu vauhdin putoaminen. Oma havaintoni on, että luistelijat pystyvät pitämään tekniikan ja vauhdin kasassa enintään 1-3 kierrosta sen jälkeen, kun maitohappoja on elimistössä hallitsemattomasti (jolloin maitohappoarvot nousevat nopeasti yli 10 mmol:n).
Luistelusuorituksen kannalta on tärkeää, että suoritus pysyy mahdollisimman pitkään anaerobisella kynnyksellä tai vähän sen alle, jolloin tekniikan ja vauhdin pitäminen tasaisena on vielä mahdollista. Keskimatkoilla eli 1500 metrillä se näkyy niin, että 700-1100 metriä pitäisi pystyä pitämään rasitus hallittavissa, ja maksimaalinen kapasiteetti tulee käyttöön vasta viimeisellä kierroksella. Pidemmillä matkoilla (eli 3000m-5000 m) maksimikapasiteetti tulisi käyttää vasta viimeisen 2-3 kierroksen aikana.
